Kun ammattina on kokopäivä-äitiys. Mitä se on? Se on paljon ja ei mitään. Se on jatkuvaa päivystystä, auttamista, ruokkimista, hoivaamista, pukemista, riisumista, pesemistä, pyyhkimistä, siivoamista, pään silitystä, lohduttamista. Samaa tunnista toiseen. Järjestys vain muuttuu. Yöllä on vähän rauhallisempaa. Silloin vain peittelyä, nallen etsintää, sängystä nostamista, pään silittelyä, vessaan viemistä, juomisen antamista, ehkä myös nukkumista.

Entä sitten, kun tähän kaikkeen väsyy? Jos olisin oikeassa työssä, siis sellaisessa josta maksetaan joka kuukausi tilille sopiva korvaus,  voisin mennä lääkäriin ja pyytää sairaslomaa. Olen uupunut, väsynyt, en jaksa. Saisinko pari päivää sairaslomaa, kiitos. Tämä riittää. Kohta helpottaa.  Ja onhan olemassa viikonloput. Kaksi päivää vapaata töistä. Työn voi jättää työpaikalle ja rentoutua kotona. Entä kotiäiti? Keneltä pyydän lomaa? Kuka hoitaa lapsia? Kuka pyyhkii, syöttää, juottaa, pukee, hoivaa ja lohduttaa? Kun lapset ovat yhtäaikaa aivan ihania mussukoita ja hirveitä riiviöitä. Kun ne lohduttavat äitiä, ottavat kädestä kiinni, sanovat, että olet maailman paras. Kun ne tappelevat, kiukuttelevat, heittelevät tavaroita, kiljuvat, sanovat vastaan ja suuttuvat, valvottavat yöllä ja huutavat päivällä.  Välillä desipelit nousee niin, että korvia vihloo. Sitten tulee tinnitus, joka vinkuu loppupäivän korvissa. Onneksi sitä ei kuule koko aikaa. No ei tietenkään, koska pään ulkopuolinen meteli on niin kova. Ei näy työsuojeluvaltuutettua, joka tulisi sanomaan, että ai ai, nyt on liian kova meteli. Laita korvatulpat. Kun lasten meteli nousee, nousee myös äidistä lähtevä ääni. Kuka silloin tulee sanomaan lapsille, että älkää tuota kuunnelko, laittakaa korvatulpat?

Miksi valittaa. Ei kukaan ole minua tähän työhön pakottanut. Itse olen uravalintani tehnyt. Välillä tuntuu vain, että se ura on niin syvä, suorastaan joen uoma, mistä ei helpolla nousta ylös. En edes enää tiedä miten töissä käyttäydytään. En varmaan osaisi puhua tarpeeksi hiljaisella äänellä. En pukea tarpeeksi siistejä vaatteita. Ei siis niitä ruokatahroista värjäytyneitä paitoja, jotka on ostettu joskus viime vuosituhannella. En osaa laittaa hiuksia, en meikata. En käyttäytyä sivistyneesti. En osaa puhua päivän polttavista aiheista, kun olen tottunut puhumaan vain lastenvaatteista, allergioista, nuhakuumeista, kakan väristä, vaippamerkeistä, uhmaiästä ja tahranpoistokeinoista.

Miltä tuntuisi olla taas työelämässä? Oikeastaan en uskalla edes ajatella. Aamulla kiireellä lapset tarhaan, toiset kouluun. Siis kaikille neljälle siistit vaatteet, niin ja itselle myös. Kaikkille samaan aikaan aamupala ja kaikki ulos ja autoon. Työpaikalle päästessä tukka olisi jo sekaisin ja vaatteet rypyssä. Töissä seitsemän tuntia. Sitten kotiin. Lapset tarhasta. Äkkiä ruokaa nälkäisille lapsille. Pyykkiäkin pitäisi pestä. Ja imuriakin pitäisi käyttää, ettei huku roskiin. Kuka käyttää koiran ulkona? Tämä olisi siis ihannetapaus, jos teksisi säännöllistä kahdeksasta neljään työtä. Voisi viedä lapset tarhaan, eikä poikien tarvitsisi odotella koulun jälkeen montaa tuntia yksin kotona. Mutta entä kun on vuorotyö? Miten sitten? Mihin lapset hoitoon? Kuka hakee ne sieltä? Milloin käydään kaupassa? Siivosiko joku viime viikolla? Onko puhtaita vaatteita? Missä on sosiaalinen elämä? Unohdetaan koko juttu.

Yksi kysymys vielä, missä on aviomies? No tietenkin töissä! Ja siitä ei sitten sen enempää...