Hirveä päivä! Tai siis oikeastaan ihan normaali. Repesin vain täysin, kun oli imuroimassa ja Nanna kaatoi koiran vesikupin lattialle, sadannen kerran. Huusin kuin hullu. Nannakin huusi, vaatteet märkänä. Tuntui, että nyt se maailmanloppu tulee. Tai oikeastaan toivoin, että se tulisi.  En jaksa enää. Aina tätä samaa. Sotkua, siivousta, sotkua, siivousta, sotkua siivousta. Juuri vähän aikaisemmin oli hakenut Rodin pois tieltä. Se alkaa laajentaa reviiriään, ihan väärään suuntaa. Huusin sillekin niin kovaa, että varmasti kaikki oliot puolen kilometrin säteellä kuuli.

Sain imuroitua, kuivattua lattian ja Nannalta märät housut pois. Lämmitin Nannalle ruokaa. Eihän se tietysti maistunut. Mia ei halunnut ruokaa, ei tietenkään. Olkoon, ajattelin. En aina jaksa tapella tuon ruoka-asian kanssa.

Yritin syödä itse. Mia pelasi tietokoneella ja huuteli vähän väliä apua. Huusin Mialle. Pahaoloni senkun kasvoi. Miten näin surkea äiti voi olla! Ei osaa kuin huutaa lapsille.

Yritin miettiä, miten ihmeessä jaksan tästä eteenpäin. Avasin toisen tietokoneen itselleni, koska Miahan tietysti pelasi edelleen. www.mol.fi avoimet työpaikat Kotkassa, Haminassa, Pyhtäällä, Kouvolassa, Anjalankoskella. Eipä löytynyt apua sieltäkään. Mietin jo tosissani, että jos keskeytän hoitovapaan, anon virkavapaata, etsin tytöille hoitopaikan ja menen jonnekin kaupan kassalle nääntymään. Miko tuli kaupasta ja kysyi, mitä teen. Sanoin, että etsin työpaikkaa. Miko hätääntyi ja sanoi, ettei halua mihinkään hoitopaikkaan. Tuskin se hoitovapaan keskeytyskään onnistuu. Mullehan on sijainen palkattu ensi syyskuuhun asti. Jotain kyllä pitäisi tapahtua ja vähän äkkiä. Sen verran synkkiä ajatuksia alkaa pyöriä päässä. No, ehkä huomenna on jo valoisampi päivä.